Ihan liian moni on jo kysynyt, että missä blogin "viimeinensilauspostaus" oikein viipyy. Noh, tässä teille tämä vihdoinkin.
Zu viele Leute haben sich schon gefragt, wann ich den letzten Text im Blogg schreiben werde. So, endlich könnt ihr diesen Text lesen.
Mistähän oikein edes aloittaisin kirjoittamisen.. Pakko ainakin alkuun mainita, että viimeinen viikko vaihtarivuodestani oli ehdottomasti yksi vuoden kohokohtia. Viikko Berliinissä YES-seminaarissa 500 muun vaihtarin kanssa, mitä parempaa voisikaan kuvitella. Mutta, ei sitä oikein osannut missään vaiheessa käsittää, että oikeasti on lähdössä kotiin. Ei viimeisenä koulupäivänä, ei pakatessa tavaroita ja siivotessa huonetta, ei hyvästellessä perhettä, ei Berliinissä eikä vielä edes lentokentällä ja tuskin lentokoneessakaan. Sen muistan miten kovaa sydän hakkasi ja kuinka koko ajan kädet ja jalat tärisivät yhä enemmän, kun lentoaika lyheni lyhenemistään. Ennenkuin huomasikaan jalat olivat jo Suomen kamaralla. Olinko oikeasti todella ollut vuoden poissa? Se fiilis, kun tulee matkalaukun kanssa lentokentällä tuloaulaan, ja näkee oman perheen, voihuh, ei voi muuta sanoa, kuin että silloin todellakin on tunteet pinnassa.
Ich weiss es nicht, wie ich anfangen sollte.. Naja, am Anfang kann ich sagen, dass die lezte Woche von meinem Austauschjahr eine von der besten Erlebnisse war. YES-Seminar, eine Woche in Berlin mit 500 anderen Austauschschülern, könnte man sich noch was besseres vorstellen? Ich könnte mir eigentlich gar nicht vorstellen, dass ich echt bald zurück nach Hause fliegen würde. Als ich den letzten Scultag gehabt hatte und alles gepackt und aufgeräumt hatte, konnte ich nicht verstehen, dass ich bald weg bin. Und nach den Abschieden passiert das gleiche auch. Am Flughafen und im Flugzeug konnte ich mir auch nicht vorstellen, dass ich gleich zu Hause wäre. Es war eigentlich ganz spannend im Flugzeug und ich war sehr nervös! Bald war den Flug doch vorbei und dann tauchte eine Frage auf. War ich echt ein Jahr weg gewesen? Das Gefühl am Flughafen, als ich meine Familie zum ersten Mal sah, war was besonderes.
Nyt on tullut elettyä suomielämää parisen kuukautta. Oikeastaan ei sitä enää tajua, että on ollut edes joskus poissa. Tottakai Saksa on mielessä päivittäin, ainakin jossainmäärin, mutta suomielämäänkin on tullut jo totuttua. Vaikka kaikki ei olekaan enää niin kuin vuosi sitten, niin voin todellakin sanoa, että oon älyttömän onnellinen, kun voi taas elellä suomielämää. En olisi ikinä uskonut, että selviäisin kokonaisesta vuodesta ulkomailla, yksin. Mutta tässä sitä ollaan! En voi sanoa, että vuoteni Saksassa olisi ollut "ihanahuippuaivanparasunelmavuosi", mutta voin sanoa, että vaihtarivuotta en kokemuksena vaihtaisi mihinkään. En ikinä. Nyt mulla on kaksi kotia. Tasan kuukauden päästä olisikin aika lähteä takaisin, Saksa, täältä tullaan taas!
Zu viele Leute haben sich schon gefragt, wann ich den letzten Text im Blogg schreiben werde. So, endlich könnt ihr diesen Text lesen.
Mistähän oikein edes aloittaisin kirjoittamisen.. Pakko ainakin alkuun mainita, että viimeinen viikko vaihtarivuodestani oli ehdottomasti yksi vuoden kohokohtia. Viikko Berliinissä YES-seminaarissa 500 muun vaihtarin kanssa, mitä parempaa voisikaan kuvitella. Mutta, ei sitä oikein osannut missään vaiheessa käsittää, että oikeasti on lähdössä kotiin. Ei viimeisenä koulupäivänä, ei pakatessa tavaroita ja siivotessa huonetta, ei hyvästellessä perhettä, ei Berliinissä eikä vielä edes lentokentällä ja tuskin lentokoneessakaan. Sen muistan miten kovaa sydän hakkasi ja kuinka koko ajan kädet ja jalat tärisivät yhä enemmän, kun lentoaika lyheni lyhenemistään. Ennenkuin huomasikaan jalat olivat jo Suomen kamaralla. Olinko oikeasti todella ollut vuoden poissa? Se fiilis, kun tulee matkalaukun kanssa lentokentällä tuloaulaan, ja näkee oman perheen, voihuh, ei voi muuta sanoa, kuin että silloin todellakin on tunteet pinnassa.
Ich weiss es nicht, wie ich anfangen sollte.. Naja, am Anfang kann ich sagen, dass die lezte Woche von meinem Austauschjahr eine von der besten Erlebnisse war. YES-Seminar, eine Woche in Berlin mit 500 anderen Austauschschülern, könnte man sich noch was besseres vorstellen? Ich könnte mir eigentlich gar nicht vorstellen, dass ich echt bald zurück nach Hause fliegen würde. Als ich den letzten Scultag gehabt hatte und alles gepackt und aufgeräumt hatte, konnte ich nicht verstehen, dass ich bald weg bin. Und nach den Abschieden passiert das gleiche auch. Am Flughafen und im Flugzeug konnte ich mir auch nicht vorstellen, dass ich gleich zu Hause wäre. Es war eigentlich ganz spannend im Flugzeug und ich war sehr nervös! Bald war den Flug doch vorbei und dann tauchte eine Frage auf. War ich echt ein Jahr weg gewesen? Das Gefühl am Flughafen, als ich meine Familie zum ersten Mal sah, war was besonderes.
Nyt on tullut elettyä suomielämää parisen kuukautta. Oikeastaan ei sitä enää tajua, että on ollut edes joskus poissa. Tottakai Saksa on mielessä päivittäin, ainakin jossainmäärin, mutta suomielämäänkin on tullut jo totuttua. Vaikka kaikki ei olekaan enää niin kuin vuosi sitten, niin voin todellakin sanoa, että oon älyttömän onnellinen, kun voi taas elellä suomielämää. En olisi ikinä uskonut, että selviäisin kokonaisesta vuodesta ulkomailla, yksin. Mutta tässä sitä ollaan! En voi sanoa, että vuoteni Saksassa olisi ollut "ihanahuippuaivanparasunelmavuosi", mutta voin sanoa, että vaihtarivuotta en kokemuksena vaihtaisi mihinkään. En ikinä. Nyt mulla on kaksi kotia. Tasan kuukauden päästä olisikin aika lähteä takaisin, Saksa, täältä tullaan taas!
Jetzt bin ich schon seit ein paar Monaten in Finnland. Eigentlich kann ich mir gar nicht mehr vorstellen, dass ich ein Jahr weg war. Natürlich denke ich mein deutschlandleben jeden Tag, aber ich habe doch schon wieder Leben in Finnland. Ich bin eigentlich sehr glücklich, dass ich wieder zu Hause leben kann. Ich hätte nie geglaubt, dass ich mit dem Leben davonkommen würde, von einem Jahr im Ausland, allein. Aber hier bin ich und lebe! Ich kann nicht sagen, dass mein Jahr "dasbestejahrvonmeinemleben" gewesen wäre, aber ich kann sagen, dass ich nie diese Erfahrung wechseln würde. Nie. Jetzt habe ich zweites Zuhause. Ganz genau in einem Monat ist Zeit, nach Deutschland zurückzukehren, Deutschland, ich komme bald!
